Tarun päiväkirja

24.09.2011

Pelkkä lenkki Tarulla ja Ollin kanssa

Talutin Tarun keskelle tallipihaa. Pieni tuulenvire sai sen ratsastusloimen lepattamaan. Tarkistin vielä kertaalleen, että suitsien hihnat olivat tarpeeksi kireällä, ja kurkistin Tarun martignaalin. Olli kieppui vapaana Tarun ympärillä. Tinúvel seisoi vahtimassa Ollia, kun minä vedin jalustimet alas ja kokeilin satulavyön. Kiristin sitä kahdella reiällä, pidensin jalustimia ja nostin jalkani jalustimeen. Taru meinasi lähteä jo liikkeelle, joten pyytelin Tinúvelin auttamaan.
"Kiitti", mumisin ja ponnistin satulaan. Istuin keskelle ja aloin säätää jalustimia. Tinúvel siirtyi seisoksimaan sivuun, ja minä pidin tanakasti kiinni sen ohjista. Taru steppaili vähän, ja laskin käsiäni, yritin rentouttaa niitä vähän. Taru viskoi päätään ylemmäs, mutta martignaali esti turhan poukkoilun. Huokaisin syvään.
"Tinúvel, pidätkö Tarusta kiinni. Se hermoilee tästä tuulesta", pyysin ystävällisesti.
"Totta kai", Tinúvel vastasi ja piteli Tarun ohjia. Säädin jalustimet kuntoon, laskin ne ja nostin raudat ylös. Sen jälkeen kiristin vyötä vähän. Luimukorvaahan se näytti, mutta ei kannattanut välittää. Sitten kiittelin Tinúvelia, annoin Tarulle vähän pohkeita ja huusin Ollin vielä paikalle.
Tinúvel viritti Ollin riimuun, ja otin sen käsivarsaksi. Olli kulki riimussa äidin kanssa kiltisti, joten päätin ottaa riskin.
Kävelimme metsäpolkua pitkin. Tai oikeastaan se oli tie, mutta hyväkulkuinen ja pehmeä. Se oli vuorattu keltavihreällä lehtimatolla, sieltä täältä pilkisti esiin oikeaa maata. Olli ihmetteli leijuvia lehtiä, ja Taru lähinnä valmistautui säikkymään. Puristin ohjia ja katselin luonnon maalaamaa kaunista taulua. Taulussa oli ihana tie, jota puut ja kuuset reunustivat, ja pieni tuulenvire, ja maalaukseen oli lisätty rento hevonen, sen vieressä kulkeva pirteä varsa ja tummahiuksinen, pitkä ratsastajatyttö.
"Hienoa, eikö vain", hymyilin vähän ja taputin Tarua. Ohjasin sen eteenpäin, ja vaikka olisi hienoa sanoa, että luotti hevoseen täysin, en voinut todeta niin. Taru alkoi hermostua vähän tuulesta. Hoputin Ollin mukaamme ja päätin nostaa ravin.
Taru ohitti kammottavan puutien nopeaan raviin, ja Olli joutui pinnistelemään perässä. Kun pääsimme aukeammalle paikalle, tielle, mutta sellaiselle, josta näki pellot ja muut, aloin vähän rauhoittua. Tarukin rentoutui. Ravi muuttui pehmeäksi ja hitaaksi, ja Olli sipsutti vaivattomasti mukana.
"Hienoa, Taru", rohkenin ilmaista. Ohjasin Tarun oikealle, siitä voisi oikoa sopivasti takaisin. Vähän kapeampi polkukin oli mukava, ja se ei ollut täynnä lehtiä, joten luotin tähän. Ja olisi Taru kotiin juossut, mutta nyt tippuminen toki oli eri asia.
Käsihevosena Olli oli aika hankala, ja se alkoi nykiä narusta. Se nyki ja nyki, ja eteneminen oli hankalaa. Kiskaisin kunnolla narusta ja pysäytin Tarun. Olli tuli kiltisti luokseni, ja irrotin sen, jotta se voisi olla kunnolla. Riimunnarun kietaisin vyötäröni ympäri löysästi ja jatkoin menoa.
Tallipihaa ennen kiinnitin Ollin kunnolla ja käänsin Tarun reunatielle. Sitä pitkin, pari metriä, tuli aukea. Pyysin Tarulta hidasta, lupsakkaa ravia. Tiesin, että Olli olisi hankala pitää laukassa, joten soitin Tinúvelin paikalle.
Varsastako niin iso show? Jep. Tinúvel piteli Ollia ja rahtasi sen taaemmaksi. Sain ratsastaa Tarua rauhassa. Otin ohjat vähän kireämmiksi, suunnittelin laukkapaikan ja hidastin käyntiin. Kävelimme pari kierrosta, ja sitten kiinnitin itseni satulaan, istuin syvälle, annoin pienen puolipidätteen ja samaan aikaan, kun annoin pidätteen, laitoin pienet pohkeet, ja Taru laukkasi. Tarun laukka oli todella mukavaa, niinkuin silloin ratsastaessani Varman kanssa. Tunsin oloni hyväksi.
Tarun laukkailun jälkeen hidastin ja vastaanotin Ollin. Menimme ulkokentälle, päästin Ollin vapaaksi, ja verrytin Tarua vähän. Ratsastus oli kivaa, vaikka se Ollin takia oli hankalampaa, kuin tavallisesti.

Aleksia & Taru 7HM

/yritin saada pelkän ratsastustarinan tällä kertaa, näitä teen vain joskus.

27.09.2011

Tarun laulu, ähkimällä tuli

Tuulinen ilta
on kuin se yö
jolloin selkääsi pääsin
istumaan
ja se ihana päivä
aurinkoinen
jolloin sinua
silittää sain

ei mikään
ikinä
ei mikään
ikinä
voi minun kiintymystäni sammuttaa
elämä
vaikkei ikuinen
on hienoa
olla kuolevainen
sillä muistot säilyy
ikuisesti mukana

kaunisko olit
vai luulinko vain
kyllä totta se on
oot kaunein maailmain
ja kun kuulen sen tuulen
joka sinut päästää ravaamaan
juoksemaan
ulos aidoista

ei mikään
ikinä
ei mikään ikinä
voi minun kiintymystäni sammuttaa
elämä
vaikkei ikuinen
on hienoa
olla kuolevainen
sillä kaikki tää säilyy
aina mun mielessä

ja mä toivon että sinäkin
muistat aina mut
ja sen kevätaamun
kun ensimmäistä
kertaa tavattiin
ja kauniit päivät
yhdessäelon
niitä poistaa ei voi kukaan

Eikä ne poistu yhtään milloinkaan
Eikä ne poistu yhtään milloinkaan
vaikka kuolleena haudassa makaisin
ja sua
sinne oottaisin

Aleksia & Taru 8HM

/tuli outo vimma, ja tällainen lyhyt biisi, katsotaan pääseekö kevään top 5 listalle ;D ?

30.09.2011

Olli on kingi ja Taru on sen alamainen

Huoh! Huomioikaa elämän tylsyys ja se väliaikainen lyhyys. Kun kerromme sen hauskoilla asioilla, tulos on epäilyttävän alhainen. No, se riippuu, kenen elämästä on kyse. Jos nyt puhutaan hevostytöstä, joka ravaa hevosten luona päivät pitkät, hänen ilokertoimensa on jo vaarallisen ylhäällä. Kuten minun. Laskennon ja potenssin, alkuaineiden, substantiivien ja arvoperspektiivien jälkeen olin yhtä maatunut kuin kuollut ja mätä peruna. Heitin koululaukun olalleni ja kiskoin kypärän pääni suojaksi, avasin pyörän lukon ja otin sen irti. Essi, ystäväni ja vaarallisen miellyttävänä pidetty luokkalainen, heitti moikat ja siirtyi puhelimensa pariin. Minä poljin tuhatta ja sataa näännyttävän koulun edestä ja käännyin kävelytielle.
Kun olin viimein poissa katseilta, huokaisin ja ajattelin, mitä kaikkea kivaa voisin taas tehdä Tarun kanssa. Laukata pellolla, hypätä ja... no, ehkäpä vain kävellä ja helliä Ollia. Se oli sentään sallittua, sallitumpaa kuin englannintehtävien unohtaminen. Hyppäsin pyörän satulasta, unohdin koulun ja rahtasin laukkuni pihaa pitkin Tarun pihatolle.
"Moi, Taru!" huikkasin iloisesti ja kutsuin hevosta. Otin omenaa taskustani, neljälle. Hanna ja Selma kuulivat rapinan ja säntäsivät syömään, ja pian Taru loikki Ollineen mukana. Olli oli niin söpö! Se oli kasvanut. Taputin Ollin päätä ja Tarua, avasin pihaton portin kevyesti, tartuin Tarun otsaharjaan ja maiskutin sen perääni. Kuljetin Tarun pari metriä harjauspuomille, jossa oli riimu, ja kiinnitin sen riimulla. Aloin sitten harjata. Olli kutisi kovasti, ja Tarullakin oli joku kutkutus mielessä.
"Kumma kyllä, Taru, sä olet ihan hassu", sanoin. Taru kohotti päänsä. Olli tuli sen viereen. Olli heilautti harjaansa, ja Taru alkoi kihnuttaa sen säkää. Minua nauratti.
"Ai että Olli määrää? Taru, johdonmukaisuutta tähän hommaan, hahhahahah", hekotin.
"No, äidillistä", sanoin puuskan loputtua.
"Kuka täällä hohottaa niin että hevoset pelästyy? Vähän saisi..." kuului tuttu ääni. Hups...
"Aleksia! Minä kun jo luulin..." Tinúvel tirskahti. Punastuin.
"Mä se olin, tota, kun..." sanoin häpeästä.
"No, miten vaan. Tänään Tarulla on vapaata, heitäpä se harjauksen jälkeen laitumelle. Ja tälle pojalle", Tinúvel merkitsi Ollia, "näytät riimun mahdin!"
Nyökkäsin ja jatkoin sukimista pitäen suuni kunniallisesti supussa. Harjasin Tarun ja otin Ollin riimun. Kampesin pari minuuttia sitkeälle oripojalle kuria, ja viimein onnistuin saamaan riimun sen päähän. Sitten irrotin Tarun ja otin Ollin riimunnarun käteeni. Hilasinkin Ollia seuraavan vuoden, ja viimeinkin sain sen raahattua perässäni. Hassua. Pidin Tarua edellä, ja kun asiasta ei tullut mitään, otin liinan ja päästin Tarun sen verran edelle, että Olli tahtoi seurata. Palkitsin Ollin, taputin sitä ja vein sitten Tarun luo. Päästin riimunnarun irti.
Laitumelle kulkiessa Olli oli saanut kolme lyhyttä harjoitusta, ja ne olivat sujuneet Tarun avulla. Avasin laitumen portin ja irrotin ensin Tarun, Olli oli riimussa. Taru sai riimun pois ja pinkoi täysiä laitumelle. Se kuitenkin kaarsi nopeasti Ollin luo. Irrotin Ollin rauhassa, en kiirehtien, mutta tietäen haun, päästin emän luo ja palkitsin.
Kaksi juoksivat niin söpösti!

Aleksia & Taru 9HM ft.Olli

//kuumeessa tuli, kohta on legendaarinen 10HM lähellä...

08.10.2011

Iltaterkut, Taru ja Olli!

Oli jo kovinkin viileää, ja melko pimeää. Ei toki mitään sysipimeää, niin että minulla olisi aikaa harjata Taru ja käydä heijastimien kera maastossa. Olli pitäisi silloin kytkeä riiimuun, ja reitin tulisi olla selkeä. Josko voisin pyytää jotakuta tallilla olevaa mukaan. Sanoin äidilleni hei, suljin auton oven ja kävelin Tarun luokse.
"Kuules, kello on nyt viisi, me voitais tehdä lenkki ennen pimeää?" ehdotin ja halasin Tarua. Rapsutin myös Ollia, ja sitten livahdin portista sisään. Otin riimun ja jahtasin Tarua tovin (eli toisinsanoen se antoi heti kiltisti kiinni) vähän aikaa, ja talutin sen ulos. Olli sai olla vapaana perässä.
Vein nämä yksityistallin, jossa Tinúvel sattui olemaan.
"Hei, Aleksia!" hän tervehti.
"Moi! Tota, lähtisitkö sä jollakin hevosella maastoon mun kanssa? Ollin helppiä..." selostin.
"Aaa, toki toki, voin ottaa vaikka Sepon. No, menenkin sitten harjaamaan sen. Nähdään puolelta vaellusreitin alun puolella! Ota Olli kuriin", Tinúvel hymyili.
"Kuule, Tinúvel, mä olen aina toivonut, että sulla olisi jokin lempinimi", sanoin ja otin esiin pehmeän suan, jolla aloin selvittää kultasuokkini karvaa.
"Miksi?" Tinúvel nauroi.
"No kun mun täytyy aina kaikkiin tekstareihinkin laittaa se uu... Miks sä et vaan voi olla Tin tai Tina tai joku muu? Toisaalta lempinimet on aika älyttömiä keksiä Tinúvelista, mutta sano jos sulla vaan on joku nikki, jottei se uu ole niin hankala..." sanoin.
"Ymmärrän", Tinúvel nauroi taas, ja lähti sitten talliin.
Minä suin Tarun ja Ollin puhtaiksi.
"Taru, Taru, aina niin söpö!" sanoin sille, irrotin ja ohjasin perääni Ollin kera. Hevoset otettiin mukaan, kun hain varusteet, jottei Olli hölmöilisi näkemättäni. Siksi hain suitset, satulan, suojat ja heijastimet ja talsin pollejen kanssa takaisin käytävälle. En sitonut Tarua, luotin siihen, ja aloin suitsia. Martignaalin laitossa en ollut mikään ässä, mutta kyllä minä senkin osasin, kun kerran Tarulla oli martignaali. Suitsin siis Tarun vanhaan tuttuun tapaan ja pitelin Ollia kurissa.
"Olli, ole sitten kiltisti, mulla ei ole miljoonaa kättä!" sanoin, kun nostin satulaa Tarun selkään. Satuloin sen, ja sitten otin esiin ostamani heijastinsuojat sekä patjat. Laitoin patjat ja suojat ja pintelöin takajalat, tosin normaaleilla pinteleillä. Sitten suoristin satulahuovan kuntoon ja laitoin heijastimet satulaan. Lisäksi piti laittaa otsapantaan ja ohjiin heijastimet, ja oma takkini heijasti. No, vaikkei tässä maastossa, jonne menimme, kulkenut autoja, aina kaikki olisi mahdollista.
Puolelta tapasimme pihassa.
"Tinúvel, voisinko ensi kerralla kokeilla ajaa Tarua? Ohjasajaa tai kärryillä, aivan sama?" sanoin kun nousin selkään. Tinúvel piti Ollia, kun nousin, ja sitten vastaanotin sen itselleni.
"Toki voit, vaihtelua se on Tarullekin!" Tinúvel hymyili ja nousi sitten Sepon satulaan.

Hevoset suhtautuivat maastoiluun suopeasti, puhelin Tarulle äärimmäisen lempeästi ja rauhoittelin sitä. Syksyllä lehdet lentää ja Taru näkee mörköjä, not good... Annoin siis lempeyttä sille ja yritin olla rauhassa. Seppo auttoi asiaan kovin, joten olin ihan iloinen.
Matkan puolivälissä otimme ravia. Sovimme, että emme mene liian lujaa. Kevensin ja nautin, muttä tähysin koko ajan, ettei Tarulle toimivia ärsykkeitä ollut lähimaillakaan.
Sitten, yhtäkkiä, puusta tippui harmiton oksa. Mutta ei se niiin harmiton ollut. Tipuin, ja jäin istumaan paikalleni. Tippumistanikin Taru säikähti, mutta ei uskaltanut lähteä juoksemaan. Taru oli ihan henkihieverissä. Ei ollut pimeä, mutta Tinúvel ojensi minulle otsalampun ja sytytti omansa. Valot antoivat Tarulle vähän sietokykyä.
"Hei, tyttö, soo..." rauhoittelin. Taru oli niin ihana, kiltti. Mutta nyt se oli ollut säikky. Olin tippunut siltä ensimmäistä kertaa, mutta se oli hyväkin. Nousin takaisin ja rauhoittelin itseäni. Hyppäsin satulaan. Taru oli loppumatkan rauhassa. Otimme ravia, ja Olli käyttäytyi todella hyvin. Laukan teimme vuorotellen, toinen piti Ollia ja toinen laukkasi.
"Oli tää kivaa silti", sanoin Tinúvelille, kun kävelimme kohti tallia.
"Jep, mennään joskus uudestaan, tosin aikaisemmin! Tai miksei myöhäänkin", Tinúvel hymyili.
"Kelpaa!"

Harjasin Tarun ja Ollin huolella, otin sienellä Tarun jalat. Loimitin sen ja irrotin Ollin riimusta. Sitten talutin ne pihattoon.
Pihatossa Olli riehui riehumistaan. Katsoimme Tarun kanssa, minä silitin Tarun ihanan pehmeää palominokarvaa.
"Taru, ne sanoo että sun väri on isabella", sanoin.
"Se oliskin hyvä nimi sulle, mutta Kellotar on parempi. Paljon parempi. Oma kulta", sanoin ja painauduin Tarun karvaa vasten. Meillä on aina kivaa!

Aleksia & Taru 10HM

< jipii, 10 hoitomerkintä, eikös se tarkoita jotain kuvaa? No, ensi kerralla jos voisin ohjasajaa Tarua, sopiikohan se? Ja mielipidettä tarinasta saa laittaa

----------
Toki Tarua voi ohasajaa tai laittaa kärryt perään, kun tammalla tuo ajokoulutus on. Ja 10 hoitomerkintäähän meinaa kuvan lisäksi myös aktiivisuusmerkkiä! ALEKSIA 10HM

09.10.2011

Taru - kärrytähti

Olin kovin aikaiseen tallilla. Koko sunnuntai kuluisi heppojen parissa. Tai Tarun ja Ollin. Olin soittanut Varmalle, ja pingoimme samaan bussiin. Varma istui jo bussissa, kun minä hädissäni maksoin lipun ja kävelin hänen viereensä.
"Huh! Moi!" tervehdin.
"Moi!" Varma sanoi iloisesti, kun istahdin hänen vierelleen.
"No, mitä suunnitelmia sulla on tänään?" kysyin heti.
"Jaa, en tiedä vielä... Entä omasi?"
"No, ohjasajan tai menen kärryillä Tarulla. Siellä on koppakärryt- haluaisitko sä tulla mukaan?" ehdotin.
"Voin, juu!" Varma ilahtui. Seuraavaksi Varma testasi puhelimeni peliä, ja sitten Varma painoikin jo hädissään stop-nappia.
"Meinattiin mennä ohi", hän huohotti ja nauroi.
"Onneksi sä ehdit pysäyttää auton!" sanoin ja naurahdin.
"Okei, otetaan kamat ja mennään", Varma sanoi kovin nopeaa. Lähdimme sitten bussista.

Tallipihassa oli melko vilkasta. Törmäsin hoidokkiini itse asiassa yllättävästi - Tinúvel talutti juuri Tarua ja Ollia eteenpäin.
"Hei, Tinúvel!" hymyilin.
"Moi! Mites Aaki ja Varma?" hän kysyi.
"Mitäs tässä, me tultiin Aakin kanssa samalla bussilla", Varma selitti.
"Mukava kuulla. No, minä olen viemässä näitä kahta ruoholle, taluttelen tuossa vähän. Mutta Aleksia, josko sä haluaisit hoitaa sen?" Tinúvel kysyi. Nyökkäsin ja kävelin Varman kanssa Tarun ja Ollin luo. Tinúvel antoi riimunnarun käteeni. Silittelimme Varman kanssa Tarua ja Ollia.
"Nää on kyllä söpöjä. No, josko sä viet ne tuonne syömään, ja mä tulen heti kun voin, haen Siepin ja Allin?" Varma ehdotti.
"Viittitkö samalla tuoda Ollin talutuskamat", anoin Varmalta.
"Toki!"
Varma palasi pian Sieppi ja Alli mukanaan. Kytkin Ollin taluttimeen. Olli ja Alli saivat sählätä vapaasti. Taru ja Sieppi lähinnä söivät. Oli mukavaa antaa niille maistiaiset kesän viimeisestä ruohosta.
"Tykkäätkö sä siskoistasi?" Varma kysyi yhtäkkiä.
"Joo, tykkään. Mä olen välillä kateellinen Saanalle, se on tosi nätti, mutta tykkään mä niistä kaikista", hymyilin.
"Se on hyvä", Varma mutisi.
"Jep."
"Mennäänkö nyt viemään nämä karsinoihin? Jos ajetaan heti Tarulla. Tinúvel saa tosin keksiä Ollille puuhaa, mutta jos laitan Tarun harjauspuomiin ja sillä aikaa harjaat Siepin? Nähdään vaikka puolen tunnin päästä puomilla, silloin valjastetaan Taru?" ehdotin.
"Käy!" Varma sanoi ja lähti kerimään itseään Siepin ja Allin luo. Otimme hevosemme ja lähdimme kumpikin omaan suuntaan.

Harjasin Tarun oikein huolella. Kiinnitin Ollinkin puomiin, ja Taru sekä Olli käyttäytyivät mallikkaasti. Putsasin huolella jalat, päät, selät. Siis Tarun ja Ollin. Sitten lähdin hakemaan kärryjä ja valjaita.
Parahiksi ehdin tulemaan katokselta, kun Varma seisoikin jo silittämässä Tarua ja Ollia.
"Moi!" sanoin ja raahasin kärryjä perässäni. Se ei varmastikaan näyttänyt kovin viisaalta, mutta ainakin sain kärryt kuljetettua Tarun luo.
"Osaatko sä valjastaa?" kysyin. Itse olin kokenut valjastaja, valjastanut isäni ravuria miljoonat kerrat. Lisäksi olin ajanut monia B- luokan poneja kesälomallamme lähdöissä.
"Joo, jotenkin, oon mä aiemmin valjastanut", Varma myönsi.
"Pidä vahtia, mä kipasen suitset."
Hain Tarun suitset ja irrotin ohjat. Sitten aloin valjastaa. Varma kiinnitti kärryt ja minä valjaita. Olimme nopeasti valmiit.
"Se kävi hyvin! No, kypärät päähän ja menoksi! Laitan Tinúvelille äkkiä viestin", Varma sanoi ja näpräsi puhelimensa auki. Itse avasin Tarun puomista.
Pian Tinúvel ilmestyi ottamaan Ollin. Ollia piti raahata irti Tarusta. Se oli hauskan näköistä.
Pysäytin Tarun keskelle pihaa.
"Me mennään kevyt maastoreissu", sanoin Tinúvelille. Sitten istahdin kärryyn oikeaoppisesti, kuten Varmakin, ja laitoin kaikki remmit hyvin. Jalka vielä lenkistä ja sitten maiskutin Tarun menemään.
Taru käveli reippaasti. Siitä huomasi sen, että se oikeasti piti kärryjen edessä olemisesta, ainakin vaikutti siltä.
Annoin Tarulle ohjaa. Olimme kävelleet ja jutelleet hetken, ja Taru oli jo unessa. "Hetki" oli kymmenen minuuttia. Maiskutin Tarun raviin.
"Hyvä tyttö!" sanoin. Taru oli mukava ohjata. Se ei kiskonut ohjaa, kuten jotkut hevoset, vaan odotti käskyjä. Taru ravasi leppoisasti. Käännyimme mutkasta. Annoin Varmalle ohjat ja lenkin, ja niin Varmakin sai ohjastaa.
Isolla suomenhevosella ajaminen on hienoa, ja Tarulla ajaminen erittäin ihanaa! Varsinkin, kun kyseessä on oma hoitohevonen, voin sanoa, että tunne on kupliva. Olimme luvanneet Tinúvelille tulevamme puoli tuntia lähdöstä, mutta ilmoitin, että koska alkulämmitys oli ollut pitkä, voisimme ehkä mennä pidempään.
"Sähän olet taitava kuski!" sanoin Varmalle. Varma kiitti ja jatkoi ohjausta. Vuorottelimme pariin otteeseen, ja Taru päristeli eteenpäin normaalia vauhtia. Kun oli minun viimeinen vuoroni, ja olimme kävelleet tovin, sanoin Varmalle, että nyt mennään ravurinravia. Ja annoin ohjaa Tarulle. Taru juoksi. Pidin sen hallinnassa, mutta minun piti koko ajan keskittyä. Taru meni lujaa ja lennokkaasti.
"Se menee hienosti", Varma kehui. Annoin Varman kokeilla ohjata kunnon ravia.

Saavuimme Peikonjoen pihaan ajoissa, Varma ohjaksissa kovaa ravia.
"Tää oli mukavaa, mennään joskus uudestaan!" hymyilin osoittaen sanani osaksi Varmalle ja osaksi Tarulle.
"Niin oli! En olisi uskonut, että Tarusta oikeesti on näin kovaan", Varma nauroi.
"Se on rehti suokki", vastasin ja nousin kyydistä. Menin pitelemään Tarua. Se näytti ylisuloiselta, joten napsin puhelimellani pari kuvaa.
"Oikeastaan ravit taitaa myös olla mun juttu", sanoin iloisena.
"Ja sun!" halasin Tarua. Sitten lähdimme Varman kanssa viemään kärryhevosta kotiin.
Varma meni Siepin ja Allin luo. Tinúvel toi Ollin luoksemme.
"Oliko mukavaa?" hän kysyi.
"Oli! Ihanaa, Taru on hyvä kärryjen kanssa", totesin ja hellin Ollia vähän.
"No, menkää vaan toki joskus uudestaan ja kokeilkaa ohjasajoakin!" Tinúvel sanoi.
"Totta kai!"
Yksärikäytävällä sain pestyä Tarun huolella. Tinúvel vei kärryt ja valjaat paikoilleen, kun lähti. Puhdistin sienellä tarkkaan Tarun jalat ja selän ja huuhdoin koko hevosen. Kävin Ollinkin sienellä. Sitten kuivasin Tarun suurella kylpypyyhkeellä ja laitoin sille loimen.
Lähdimme kohti pihattoa.
Laitoin Tarun sisään pihattoon syömään heinää. Olli riehui myös yllin kyllin. Varma ilmestyi luoksemme samassa, kun olin juuri menossa hänen luokseen.
"Tänään oli kivaa! Oli mukavaa kun olit seurana", sanoin Varmalle.
"Jep!" hän myötäili.
"Meidän kärrystara", nauroin ja katsoin Tarua.
"Se on taitava", Varmakin nauroi.
"Tottakai - Taru on Taru!"

Aleksia & Taru 11HM

11.10.2011

Pukuratsastussuunnitelmia Tarun ja tallilaisten kesken

Tällä kertaa saavuin autokyydillä Peikkikseen. Ilma oli normaali ja täysin tavallinen, ja pompin penkilläni kuin hullu. Serkkuni, yhdeksäntoistavuotias Selja oli ratsastanut aiemmin ja halusi ehdottomasti nähdä paikan.
"Rauhotu vähän, Aaki", Selja mutisi ja naurahti. Selja kutsui minua aina Aakiksi, joka oli aina välillä mukavaa ja välillä ei.
"Arvaa vaan, mä suunnittelen halloweenia", yritin selittää ja kiristin hampaani sitten yhteen, yritin edes hieman rauhoittua.
"Mä tahdon nähdä sen sun hoitsus", Selja sanoi.
"Ennen kun mä lähden."
"Tottakai!" huudahdin. Samassa auto jämähti parkkiin ja lennätin oven sepposen selälleen. Pomppasin ylös, paukautin oven takaisin karmeihinsa ja suoristin itseni. Mä olen kylmä ihminen, mä olen kylmä ihminen, mä olen kylmä... ajattelin.
"Aaki hei, mennään", Selja sanoi piittaamatta jännityksestäni.
Kävelimme tallipihan poikki pihatolle- Selja ei onneksi halunnut kummastella ympäristöä sen enempää.
"Täällä Taru asuu, ja Olli", kerroin.
"Missä se sun hoitsus sitten on?" Selja kysyi.
"Rauha maassa, se tulee kyllä. Taaaaruuuuu", kiljaisin.
"Montako kertaa sä olet hoitanut sitä?" Selja kysäisi.
"Tää on kahdestoista", yritin vaivautua kertomaan, ja samassa alatarhoilta laukkasi kaunis, hyvin kaunis suomenhevonen perässään jykevärakenteinen, suurikokoinenkin varsa.
"Siinä se tulee!" hihkuin ja osoitin Tarua. Selja tuijotti, kun Taru lampsi Ollin kanssa luokseni. Pujahdin aidan läpi.
"Come on!" eloilin, silitin ja halasin Tarua ja Ollia. Selja tuli aidan alta.
"Että se on söpö, totta puhuit!" Selja sanoi ja silitti ja rapsutti Ollia. Lisäksi hän rapsutti paljon Tarua. Samassa tuttu ääni ja tuttu kavionkopse tulivat korviini.
"Sieppi, soo, rauhassa..." kuului. Käännyin katsomaan ja kiepsautin Seljan toisella kädelläni ympäri.
"Varma, ja sen hoitohevonen, Sieppi", esittelin.
"Se näyttää toooosi nuor-" Selja aloitti sävyyn, jota en halunnut kuulla, tai antaa kenenkään muun kuulla, joten läimäisin käden neitokaisen suun eteen hetkeksi.
"Moi, Varma!" sanoin ja silitin Tarua. Päästin Seljan rauhaan.
"Mä lähen", Selja kuiskasi hiljaa. Nyökkäsin ja hymyilin tervehdyksen ladelleelle Varmalle. Selja pinkoi ohi kovaa.
"Toi on mun serkku, Selja", sanoin, kun vetäisin Tarun suloisen vihreän riimun ja aloin pukea sitä hevosen päähän.
"Mä vien Tarun nyt harjauspuomille", sanoin.
"Mäkin olin viemässä Sieppiä, kyllä ne mahtuu", Varma hymysi. Avasin pihaton portin ja paimensin lampaan karitsoineen ulos, samalla kammeten käteeni harjapakin. Sitten suljin pakotien Selmalta ja Hannalta ja lähdin kävelemään Varman vierellä.
"Mitä sä olet laittamassa halloweeniin päälle? Mä en ikinä keksi..." Varma mumisi ja yritti saada Allin paikoilleen.
"En mäkään! Halloweeniin vois ehkä laittaa noita-asun tai vastaavia..." yritin keksiä. Pähkäilimme porkkanatehtävää puomille asti, tai ehkä vähän sen ohi, mutta kääntyminen auttaa.
Sidoimme hevoset puomiin ja aloimme harjata. Taru tarvitsi perusteellisen puunauksen, se oli kurassa,
mudassa, pölyssä, ruohossa ja irtokarvoissa.
"Taru, pysy siistinä", yritin käskeä- hah! Se nauroi. Olli ei kinunnut harjausta, kuten yleensä, vaan pomppi Allin kanssa kiltisti.
"Tänään ei tehdä mitään Tarun kanssa... ehkä maastokävelyä, no tears no crying", mumisin. Yritin harjata hoitohevoseni hyvään kuntoon. Kun ajatteli, olin kovin rakastunut yhteen, aiemmin kierrossa olleeseen, kaltoin kohdeltuun luontokappaleeseen, josta silti hehkui kauneutta, hyvyyttä ja lämpöä. Minusta Peikonjoki ei olisi itsensä ilman Tarua. Suomihevosta, kaunista tyttöä, jolla oli ollut suomen vanhojen aikojen ilkeä lapsuus. Se tuntuisi epätodelliselta, jos Taru olisi poissa. Tuulen mukana sen sielu ja ruumis olisivat lentäneet kauas pois, ulottumattomiini, en ikinä saisi tuntea sitä vauhdin hurmaa, upean eläimen tapaa olla ja toimia.
"Miten aiot pukeutua?" Varma tiukkasi ja keskeytti ajatuksenlentoni, mutta se tosiaan olikin hyvä asia.
"No, pelottavasti, hyvin, säänmukaisesti ja hevoselle sopivasti. Taru ei ole niin tumma, se on liian vaalea, mutta ei halaa kaunis rumaa, Taru vaan ei ole oikein halloween-hepo. Sieppikin on tosi vaalea", yritin mukailla.
"Se on tosiaan vähän harmi", Varma totesi, kun romppasimme kamat pakkeihin.
"Josko mennään puhumaan vaikka varustehuoneelle, mä tuon sinne Tarun kamat ja putsataan ne kuntoon", ehdotin.
"Jups, mä vien Siepin ulos", Varma sanoi.
"Ja mä nämä kaksi pihattoon", tavasin ja kokeilin haalia kokoon Ollin ja Tarun. Tarukin tölläsi, kun juoksin Ollin perässä. Ja lopputulos oli samaa näköä kuin tyttö, joka punastuneena raahaa kiukkuista pikkuveljeään hiuksista tai korvasta vetämällä kotiin. Vetotyö ei ollut tosin hankalaa, joten annoin Ollin olla reipas oma itsensä.
"Mentiin", kehotin ja ravasin pollet pihatolle.
Pihattoon saivat mennäkin ja kovaa sisälle.
"No niin, me mennään puhdistamaan varusteet. Iloilkaa sillä aikaa täällä", sanoin ja lähdin.
Hain Tarun kamppeet ja lähdin päätallille, jossa Siepin varusteiden kanssa oleva Varma jo odotti.
"Keskustellaan sitten halloweenbailuista, jos sopii", ehdotti Varma.
"Toki", myönnyin heti, ja voin todeta, että sama repliikki oli juuri lipsahtamassa suustani.
"No niin, miten nyt..."
Puhuimme ja puunasimme varusteita, itse kävin ylivoimaisen kunnolla läpi Tarun kaikki varusteet (ylivoimainen meinaa, etten aiemmin koskaan ole niin hyvin puunannut varusteita, ehkä joskus Wizin ja Ketun) ja yritin pysyä normaalina.
Kun varusteet kiilsivät, lähdimme hakemaan Tinúvelia ihanan älynväläykseni kunniaksi. Menimme Tinúvelin talolle, ja siellä toteutimme väriliiduilla idean paperille. Lisäksi piirtelimme kuvia tallilaisista, itse sain aikaiseksi Sussun ja Marin sekä Bellan, ja tietysti itseni, Tarun, Ollin, Siepin, Varman ja Allin. Tinúvelin ikuistikin Varma. Varma lähti hakemaan lisää liituja. Kysyin heti Tinúvelilta:
"Musta tuntuu, ettei Peikkis olisi oma itsensä ilman Tarua, vai olisiko susta?" kysyin.
"No, kaikki hevoset kuuluvat Peikkiksen vakiokalustoon, se ei ole mitään ilman niitä- mutta Taru on aikas merkittävä- se on nimittäin yksi ensimmäisistä Peikkiksen hevosista. Ensimmäiset on perusta, eli Taru, Sieppi, Meri ja muut", Tinúvel sanoi.
"Joo, toki", sanoin, mutta mielessäni ajattelin; Taru on Taru ja selvä se!

Aleksia & Taru 12HM

Ja tämän tarinan ideahan on nolla, harjaus ja päläpälää. Ensi kertaan lisään ratsastusta!

12.10.2011

Tarulla hyppäämistä

Talutin hermostunutta suomityttöä kohti ulkokenttää. Kentällä oli neljä huolellisesti pystytettyä estettä: yksi heti ulkokentän portista hieman vasemmalla oleva perustason este, kentän keskelle rakennettu helppo sarjaeste sekä tallinpuoleista pitkääsivua vastapäisellä pitkällä sivulla oleva vaativan tason matala trippeli.
"Taru, rauha", sanelin Tarulle. Olli sai kokeilla vieroitusta yksin karsinassa. Heilautin kättäni trippeliä korjailevalle Tinúvelille, joka oli suostunut etsimään luppoaikaa minun esteohjaamiseeni. En arkaillut Tarun kanssa, vaikka se kävi kovin kuumana ja kierroksilla. Oikeastaan, kun ajatellaan, olihan Taru aika pieni ja helppo verrattuna hevosiin, joita olin aiemmin käsitellyt- eräs liki satakahdeksankymmentäsenttinen Wiebe -ruuna ei ollut helpoimmista päistä sekään. Joten rauhoituin hetki hetkeltä, ja esteet saivat mieleeni kovin ihanan mielikuvan, sillä rakastin hyppäämistä!
"Tuo se kaartoon", Tinúvel sanoi ja nousi trippeliltä- hän oli kyykistellyt sen vieressä jo tovin korjaamassa ilmennyttä miinusta.
"Verytänkö nopeasti?" tiedustelin, kun pysäytin hevosen ja irrotin otteeni ohjista kiristääkseni satulavyön. Se meni monta reikää, ja kun päästiin sopivaan pituuteen, sieppasin ohjan toiseen käteeni ja aloin laskea jalustinta alas- Tarun jalustinhihnat olivat samalla määrällä reikiä, ja jalustimet minun jalkojeni tasalla, koska olin se, joka sillä viimeksi olin mennyt- eilisiltana- joten minun piti kiristää vain molempia puolia kahdella rei´ällä, ja olin valmis. Tinúvel oli ilmeisesti unohtanut vastata kysymykseeni, joten nousin vain Tarun satulaan. Taru ei olisi steppaamatta selkeillyt. Pidin esteraippaa kädessäni. Vaikkei Tarulla välttämättä tarvinnut raippaa, pidin sitä yleisesti aina tunneilla ja yritin samalla siedättää Tarua viuhuviin esineisiin, koska se hyvin usein pelästyi niitä. Yleisesti tunti meni samalla tavalla - en käyttänyt raippaa koskaan, istuin vain selässä ja totutin. Kiristin vyötä selästä käsin vielä vähän.
"Verytä se hyvin- kymmenen minuuttia", Tinúvel sanoi. Nyökkäsin. Sitten annoin pienet pohjeavut hermoheikoksi käyneelle Tarulle.
Alkukäyntien jälkeen otin Tarun kuulolle kokeilemalla voltteja ja pysähdyksiä. Päätin verytellä sen melko perustavalla- en mitenkään kovin erikoisesti. Annoin raviavut ja johan lähti. Taru meni kovaa. Hidastin kaahauksesta istunnallani. Ravasimme kaksi kierrosta, ja sitten vaihdoin suuntaa. Taru alkoi yllättäen taipumaan vasemmalle, vaikka olimme oikeassa kierroksessa. Yritin taivuttaa hädissäni oikeaan. Tarun pää nuokkui alhaalla, ja kiristäessäni se vaipui uneen. Herättelin Tarua ja pyysin siltä normaalia kulkua. Taru meni ihan mukavasti. Lillutin jalkojani ilman jalustimia, sillä ne olivat jo tuskallisen lyhyet tavalliseen ravailuun.
"Nyt voit ottaa sen kanssa laukat, ja sitten aloitetaan", Tinúvel mutisi. Pysäytin Tarun pidentääkseni jalustimia rei´illä nopeasti, ja se sujui ilman vaikeuksia- Tinúvel katsoi hieman arvelluuttavan näköisenä, kun Taru steppasi samalla. Ohjasapuni eivät varmasti olleet niitä parhaita mahdollisia, kun toinen käsi ja katse keskittyvät muuhun. Yhtäkkiä Taru sai päähänsä mennä ravia. Onnistuin yhdellä kädellä jotenkin taas pysäyttelemään sen. Huomasin, että kentän reunalla seisoi Sussu. Vilkutin hänelle ja laitoin Tarun kävelemään.
"Moi!" sanoin hiljaa ja iloisesti Sussulle, kun kävelimme ohi. Sitten aloin valmistautua. Kokosin itseni ja aloitin kääntämällä pienehkäksi jäävän täyskaarron- Taru ei vastannut siihen odottavasti. Kuitenkin sain sen ihanan hyvin ymmärtämään asiat. Annoin viimein laukka-avut ja mentiin. Taru laukkasi vikkelää tahtia kohti seuraavaa kulmaa. Istuin ja pysyin hyvin rauhallisena, jottei Taru sätkyilisi liikaa.
"Pidä kädet rentoina, noin juuri! Nyt istunta on hyvä, muista, että voit ohjata pohkeella, eli pienen jännityksen kera, mutta silloin vähennät ohjan painetta", Tinúvel ohjeisti. Kun laukkasin vielä vähän, näin Varman tulleen puhelemaan Sussun kanssa. Hän katsoi, kun laukkasin ohi. Tunnuin jotenkin surkealta ratsastajalta, vaikka Tinúvel kehuikin juuri työskentelyäni. Hidastin ja oi´oin kentän poikki, jotta voisin vaihtaa sanasen Varmalle. Taru oli silmänvalkuaiset näkyvissä, ja pää jännittyneenä. Rentoutin käteni ja annoin sille ohjaa.
"Varma!" huikkasin kulmasta. Tyttö käveli kohti minua ja Tarua, toki muistakaa, että tässä välissä on ulkokentän aita.
"Niin?"
"Viitsitkö tulla tunnin jälkeen suunnittelemaan Tarun halloween-pukua?" kysyin.
"Toki! Mä ajattelin katsoa koko tunnin!" Varma sanoi. Hymähdin ja hymyilin ihan kunnolla, näytin peukkua laittaessani Taruun ravivauhtia. Oikeasti minua kipristeli, kun joku katsoi menoani. Silti pysyin ihan tyytyväisenä, kun aloitimme tehtävät.
"Ensin hyppäät vain tämän yhden esteen, se on perustasoa eli jotakuinkin seitsemänkymmentä senttiä, sinulle varmaan helppo, mutta Tarulle tässä on sopivasti korkeutta. Miten korkeaa sinä olet hypännyt?" Tinúvel kysyi. Toivoin, etten olisi halunnut vajota maan rakoon sanoessani Varmankin kuullen kohtalokkaat kolme numeroa:
"Satakaksikymmentä viiva satakolmekymmentä ratana, pystynä ihan satakolmekymmentä", selitin.
"No, sitten helppo nakki, haukatkaapas tämä este yhtenä suupalana!" Tinúvel naurahti ja osoitti estettä. Minä nostin kuumeisena laukan ja annoin mennä. Tein pari volttia, jottei este tulisi liian heti, ja sitten annoin Tarun kiitää pitkän sivun loppuun, lyhyen sivun ja vasta estesivulla laskin askeleet. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän... ja hyppy! Nojasin harkitusti eteen ja annoin ohjaa niin paljon, kuin olin Tarun arvioinut tarvitsevan. Ohjasmäärä riitti, ja hevonen meni runsasta vauhtia kohti seuraavaa estettä. Pyysin sitä ohi.
Hyppäsimme pari kertaa tätä yhtä, ennenkuin Tinúvel näytti helpon radan ja pyysi menemään. Annoin pohkeet ja laukan merkit ja sitten Taru meni. Minä laskin askelia lähes joka kohdassa, ja pyrin pitämään laukan niin kovana ja hyvänä, kuin mahdollista. Taru loikkasi tutun esteen yli helposti, kaksoisesteessä olikin jo ihmettelemistä. Tottuneena hyppääjänä tiesin siinä tilanteessa antaa hevoselle vauhdin ja esitellä esteen hyppäämällä. Taru tuli hyvin, mutta jouduin hädissäni antamaan avut hyppyyn, kun Taru meinasi mennä melkein kakkososaa päin. Se hyppäsi silti sopivasti ja pomppasi yli. Seuraava mahdollisuutemme olikin trippeli, sen taso oli hankala, ja jouduin pohtimaan lähestymistapaa mielessäni kolmeen kertaan, ennen kuin ratkaisun oli pakko löytyä- tai muuten rynnisimme läpi. Joten päätin, että hyppäisimme esteen sirosti ja huolella, ja ohjasin tarkan lähestymisen. Taru ei oikein tiennyt hyppykohtaa, joten pohkeilla ja liikkeillä näytin sille oikean kohdan hypätä. En ollut itsekään varma esteestä, mutta Taru loikkasi jotakuinkin todella kovaa ja pomppi esteet helposti.
"Hyvä juttu, Taru!" huikkasin. Sitten jatkoimme.

Tunnin jälkeen olin aivan puhki ja kovin epätodelliselta tuntuneiden kommenttien saattelemana takaisin maan pinnalla. Menit hyvin, hallitusti, ja tässä oli hyvää harjoitusta. Näkee, että olet hypännyt. Muista, että kädet rentoina, hevosestahan tyyli riippuu, ja on sattumaa, että sinun tyylisi sopii niin hyvin Tarulle! Silti loistava työ. Niin kuuluivat kommentit, ja toisin sanoen vain seisoin ja nostin nihkeänä jalustimia. Varma juoksi luoksemme iloisena.
"Se meni hyvin!" Varma mutisi.
"Kiitos!" sanoin ja taputin Tarua.
"Ratsastat esteitä hyvin."
"Äh, no se..." sopersin.
"Aleksian tyyli on hyvä", Tinúvel sanoikin sitten.
"Mutta kokemus auttaa."
"Ei..." selitin. Varma ja Tinúvel lähtivät menemään.
"...ole mun ansiota, vaan Tarun!" huudahdin ja halasin hevostani, kun he eivät olleet kuulemassa. Kultaisen, hermostuvan ja aran Taruni, joka sai luvan olla paras hyppyhevonen maailmassa. Ehkei aina, mutta nyt.

Aleksia & Taru 13HM

//taas pelkkää ratsastusta, mutta kun sitä ei ole sisältynyt muihin tarinoihin, oli pakko tunti hyppyjä tehdä.

16.10.2011

Tarun runo

Lennämme
Liidämme
Ystäviä olemme
Ikuisesti
Aina
Niin kuin
Haluat
Mä en sua
Pakota
Jakamaan mitään

Olet niin
Kaunis
Joskus tuntuu
Epätodelliselta
Kääriytyä
Sun turvalliseen
Syliisi
Tuulelta
Ja sateelta
suojautumaan

Merkitsit paljon
Merkitset edelleen
Mitään ei voi
Merkitä vain
Muistioon
Vanhaan
Kuluneeseen
Vihkoon, tiedä
Ei se paljonkaan
Oikeasta ystävyydestä
Taiasta, jota ystävyys
Rakkaus
Kantaa mukanaan

Mutta sä tiedät
Ne salat
Ja niitä
Käytät oikein
Elämäsi ajan
Ole hyvä äiti
Kaikille huolehtivainen
Tiedän sen
Pystyt siihen
Ikuisesti
Salaten

Taru on merkinnyt minulle kamalan paljon, ja tulee aina merkitsemään. Tämä runo kertoo, miten minä pidän siitä, vaikka minulla on nyt Murokin hoidettavana. Taru ja Olli, olette mukanani aina. Taru on hirveän tärkeä, se antoi miettiä, parantaa teot. Kiitos, Taru. Kiitos, Olli. Kiitos, Tinúvel. Kiitos, Peikonjoki. Kiitos, Varma. Kiitos, Sussu. Ja kiitos, Muro. Kiitos kaikille, jotka olette jaksaneet kanssani, toivottavasti jaksatte edelleen. Musta on ollut vaivaa Tinúvelille, ja mä toivon, että se on korjaantunut. Anteeksi ja kiitos.

Aleksia & Taru 14HM

- Koskettavaa? Heh, tuo lopputeksti on ylitunteellinen, ihan kuin mä muka olisin lähtemässä Peikkiksestä. Älkäähän käsittäkö väärin. Mä haluan vain kertoa, mitä pitää. -

17.10.2011

Taru, tärkeimpäni

Sidoin Tarua pitkän aikaa harjauspuomiin. Olin kovin hajamielinen, mutta silti oma itseni - outoa kyllä. Taru hörisi ja odotti kärsivällisesti, se joka hätäili olikin - arvata saattaa - Olli. Pikkuori hääräsi koko ajan ympärilläni ja osoitti mieltään, jos sillä hetkellä mietin muuta kuin sen rapsuttamista. Sanomatta melkein mitään vedin solmun loppuun. Hymähdin pari kertaa ja kosketin Tarun kaulaa. Se oli niin kaunis. Ilta oli kylmä ja kello oli varmasti jo yhdeksän. Kalpea, pyöreä kuu roikkui yllämme. Se valaisi juuri tarpeeksi pihaa. Otin esille letitysnauhan, jossa oli kaunis keskeltä valkea, musta rusetti. Vetäisin hevosen harjan selväksi hyvin tarkasti, vaikka Tarun kiharat meinasivat sekoittua jatkuvasti. Sitten aloitin letittämisen. Letitin kauniin pitkän letin Tarun harjaan ja sitten otsaan vielä suloisen pitkän letin.
"Sä olet niin kaunis", totesin ja halasin Tarua. Olli, joka seisoi Tarun vieressä, näytti myös todella suloiselta. Rapsutin sen otsaa ja halasin varovasti. Otin harjat, ja aloin putsata molempia hevosia. Hymyilin. Tunsin iloa. Hauskuutta. Naurahdin pari kertaa ja hymyilin leveästi. Välillä se onnentunne tekee ihmisestä ihan sulaneen. Harjasin Tarun ja Ollin todella huolellisesti.
Sitten irrotin Tarun puomista, irrotin sen riimunkin. Vastoin periaatteita, josta olin toki tietoinen, kävelin pihatolle. Taru ja Olli seurasivat luottaen perässäni. Jos en olisi luottanut niihin, ne olisivat varmasti juosseet pois. Mutta ei.
"Pääsette nyt nukkumaan", mutisin. Annoin vähän rapsutuksia molemmille, hoidin porkkananannot ja silitin kunnolla Tarua ja Ollia.
"Mä tiedä, en ole kovin paljoa tehnyt teidän eteen, mutta... hyvää syyslomaa", hymyilin ja suukotin Tarua ja Ollia.
"Muro ja te olette ihanimpia! Sekä Kleti ja Wiz ja Dora", sanoin totisesti.
"Ensi kerralla mennään vaikka koulua, lupaan sen. Tai sitten ohjasajoa", totesin. Taru pärskähti. Annoin sen ja Ollin sitten mennä, kävelin vielä viemään kaikille pihaton hevosille heinää ja rapsutin Hannan, Selman ja tottakai myös Ollin ja Tarun kertaalleen. Sitten sanoin hyvää yötä ja kävelin pois.
Katsoin yksityistallin ovelta Tarua ja Ollia. Ollista oli tullut minulle todella tärkeä. Se on olennainen osa, kun tulen Tarun luo. Kaikki tulee muttumaan, mutta haluan seurata Ollin kasvua aikuiseksi. On se kuitenkin omalla tavallaan yhtä tärkeä kuin Taru, Klet ja Muro. Kyynel vierähti poskelleni tunteilun lopuksi. Sitten virnistin, heilutin Ollille ja Tarulle, ja kiepsahdin sisään mennen suoraan Muron ja Kletturin luo. Hyvää yötä, Taru ja Olli!

Aleksia & Taru 15HM


- Tinúvel, katso pulinaboksia, siellä on multa taukoilmoitus. 18.10 lähden (illalla), mutten päivällä ehdi koneelle, ja tulen 21.10, mutta tarinaa en siksi päiväksi varmaan saa tehtyä. Huolehtikaa Ollista, Tarusta ja Murosta .-

-----
Taukoilmoitus huomioitu ja tämä ok. (:

25.10.2011

Ohjasajotesti - selviääkö Taru...?

"Sori, Taru! Mua ei ole kuulunut!" selittelin pihaton kulmilla ja huutelin Tarua. Ajattelin kai, että se oli vihainen... Viikkoja. Siitä oli viikkoja. Monta viikkoa. Edelleen syyllisyydentunto toi minut lähemmäksi totuutta. Uskollinen liinakko kuitenkin ravaili kulman takaa. Tällä kertaa tulin ensin moikkaamaan sitä, en Muroa enkä Kletturia. Olin päättänyt vakaasti ohjasajaa Tarua, ja koulussa rustaamani kuva Tarusta laukussani odotti testin päättymistä. Tekisin Tarulle ohjasajotestin - helpon. Ja sitten Tinúvel saisi käydä radan Tarun kanssa. Loppuun luovuttaisin Tinúvelille kuvan, jossa minä ja Tinúvel seisomme Tarun molemmin puolin, minulla kypärä päässä ja ohjasajoliinat kädessä, ja Tinúvel iloisena toinen käsi silittämässä ja toinen Tarun selän päällä. Ja suomitamma myös onnessaan. Sitten huomasin jotain liian omituista. Olli. Se ei tullut Tarun perässä. En edes nähnyt sitä. Tervehdin Tarua, ja uteliaisuutta pursuava hevonen halusi kunnon rapsutukset. Sitten laitoin sille riimun ja lähdin taluttamaan pihattoa pitkin, jotta löytäisin Ollin. Rohkeahan oripoika oli, mutta ei se niin kauas emästään lähtisi. Ei, ei todellakaan.
"Missä sun suojattisi oikein on? Ollii!" huusin huolestuneena. Olli oli osa 'perhettä'. Tärkeä, niinkuin Muro, Klet ja Taru. Siksi huusin sen nimeä. Ollikin oli tottunut kutsuhuutoihin, ja tuli aina tarpeen tullen.
Kävelin Taru vierelläni, ja olin näkevinäni pilkahduksen pienestä orista. Menossa tielle! Tinúvel käveli pihaton ohi, ja töllisteli, kun sidoin riimunnarun Tarun kaulaan, vedin kypärän päähäni ja nousin selkään.
"Olli karkaa!" huusin. Tinúvel pinkoi sitomaan Selmalle samanlaiset systeemit ja me pistettiin menemään. Taru ravasi kunnon ravurinravia poikansa perään. Selma otti laukkapyrähdyksen, ja Sussukin jäi suu auki tuijottamaan, kun menimme ohi. Olli kiisi kaukana edellä. Päätin antaa Tarun koventaa, tielle Olli ei saanut mennä. Se jäisi auton alle, ei se tajuaisi vaaraa... Taru hirnui kovaa. Samassa Olli kääntyi ja tuli kovaa meitä kohti. Minä annoin Tarun hölkätä poikansa vierelle. Sitten Olli hirnahti kimakasti.
"Miten Olli lähtisi Tarun luota, mä en ymmärrä?" kysyin ja katsoin Tinúvelia.
"Olli jäi yksin siksi aikaa, kun vetäisin aamulla koulutreenin kentällä. Varmaan pääsi pois, jotenkin..." Tinúvel pohti.
Tallille palattuamme tuntematon tyttö talutti Leijaa ja Hannaa.
"Tuo on se uusi, Mia, Leijan hoitaja. Mutta Hanna..."

Ratsastimme hevoset Mian luokse. Tinúvel kiirehti tiedustelemaan, miksi Hannakin oli ulkona pihatosta. Liusuin alas Tarun selästä.
"Aidassa on reikä, Hanna juoksi siitä ulos kun tulin Leijan kanssa", Mia selitti hätäisesti. Tinúvel otti Hannan ja Selman hoiviinsa, ja minä päätin viedä Tarun ja Ollin harjattaviksi.
Harjasin antoisasti hevoset, ja olin hyvilläni siitä, että sain hoitaa Tarua kunnolla pitkän aikaa.

Aleksia & Taru 15HM

19.11.2011

Tarulle ♥

Yksin ja hiljaa istun
mietin sitä kaikkea
mitä koen ilman sinua
se on tyhjyys
ikuinen tyhjyys
enkä itsekään ymmärrä
miksi tein näin

Silti sait minut puoleesi kääntymään
lohdun hetkillä
ja pian alan jo ymmärtää
miksi sinä olet niin tärkeä

En voisi elää ilman katsettasi
En voisi elää ilman kosketustasi
En voisi elää ilman kaikkea
mitä sinä minulta veit

Veit sydämeni
tunteeni
aikani ja kaikkeni
mutten ole siitä pahoillani
se ei haittaa
se ei haittaa yhtään
ei yhtään mitenkään

Taru - olet niin ihana ja tärkeä ♥

Aleksia & Taru 16HM

Sama, vanha ja katuva ihminen koneen äärellä. Antakaa anteeksi, palailen. Olen oikeasti riippuvainen Tarusta ♥ Ja Ollista ♥ Ja Murosta ♥ Ja Kletturista ♥ Ja Peikkiksestä! ♥

29.11.2011

Tarun maneesikäynti

Huh! Talvipäivänä, melkein talvipäivänä siis, jäinen tuuli tunki luihini ja sai minut vapisemaan. Miksei kesästä voinut kerran sataa lunta ja siinä olisi talvi. Räntä, kura - syksyn ja kevään voisi viedä unholaan. Mutta kaikki se ihana väriloisto ja luonnon kukoistus olivat aivan yhtä hyviä kuin ne asit huonoja. Joten josko jätetään kaikki se rauhaan.
"Taruuu!" huusin pihatolla. Tamma, jolla oli paksu loimi, tuli perääni.
"Voi voi, aika kuluu ja mä olen niin riippuvainen susta... Olli onkin jo vieroitettu, nyt sä saat periaatteessa olla vapaalla jalalla ja mä voin tulla sulla tunnille", hymyilin. Hengitys huurusi, kun otin riimunnarun käteeni, pujahdin pihattoon ja kiinnitin sen Tarun riimuun.
"Sä näytät pulskemmalta, johtuu varmaan talvikarvasta. Tänään tehdään reipas lenkki pellolle, pyydetään Tinúvel mukaan!" naurahdin. Samassa nainen seisoikin jo vierelläni avaten samalla portin ja päästäen meidät ulos.
"Aleksia!" Tinúvel hymysi.
"Tinúvel!" sanoin. Halasin Tinúvelia, ja aloimme saman tien keskustella.
"Mitä treeniä tänään ajattelit? Taru on ollut vapaalla niin kauan että nyt olisi kannattavaa ratsastaa reilusti hiekkatiellä Hiidenkylän Ratsastuskoulun maneesiin. Hiidenkylän hevoset ovat nykyisin aikamoisella ulkotreenillä, ja nyt kun uusi maneesi, suurempi ja laadukkaampi, on rakentunut, pikkumaneesi on helposti meidän käytössämme. Voit tulla vaikka samaan aikaan kuin minä menen sinne, otan mukaani Sepon. Tai ei, suunnittelin kyllä alunperin, että kuljetamme vaunuilla ne taukopaikalle ja siellä pistämme kuntoon, se on parempi", Tinúvel kertoi.
"Käy! Maneesissa en ole mennytkään aikoihin", hymyilin ja silitin Tarua.
"Pistän tämän kuntoon, nähdään hiekkatien alussa puolen tunnin kuluttua!"

Hoidin Tarun, joka steppaili käytävällä nopeaan tahtiin.
"Senkin söpöliini, minkälainen ikiliikkuja sä oikein olet", halasin Tarua. Olin hirvittävän hyvällä tuulella ja harjailin paksua talvikarvaa antoisasti, ehkä vähän liiankin kauan. Sipaisin loimen ja pintelit Tarulle ja talutin sen trailerille. Sitten lastasin sen tavarat ja lähdimme liikkeeseen.
Yhden päivän maneesikäynnillekin traileri. No, hyvähän se on, että saadaan järjestettyä.
Pysähdyimme, otimme hevoset ulos, ja sidoimme retkipaikalla seisovaan puomiin. Retkipaikka oli aukea, jossa oli pieni mökki, talli ja tarha. Ilmeisesti se oli kotina vaellustallien hevosille silloin tällöin. Joskus ollut oikea tallikin. Varustimme hevoset reiluun tahtiin, nousimme satuloihin, ja lähdimme.

Matka taittui mukavasti, ja sen jälkeen ratsastin Tarun maneesin ovista sisään. Se oli vertynyt, ja meillä oli laukat ottamatta. Veryttely oli hoidettu matkalla, ja ravailut myös. Ohjasin Tarun uralle, istuin syvälle satulaan ja annoin pohkeet. Silloin tiesin, että minä rakastan Tarua, rakastin ja rakastan!

Aleksia & Taru 17HM

Kohti 20HM - merkintää. Mä en ole merkintähoitaja, hoidan tarinoilla ja hiostelen niitä, en halaja kokoajan merkkejä. Eli vaikka on hienoa edetä, niin täytyy hoidoissa säilyä se oikea, laadukas tunnelma. Sisältö. No, eipä mulla sisältöä kamalasti ole, mitäköhän järkeä tuossakin tarinassa. Mutta ainakin pysyttelen Tarun hoitajana, kun on kerran kaikki merkinnät tältä kuulta tehty. Kletille ja Murolle en varmaan ehdi kirjoitella näitä marraskuun juttuja, mutta jos antaisit sen anteeksi? Lupaan tehdä joulukuulle aktiivisesti merkintöjä Jookooo...?!

-----
Ei noiden muutamien merkintöjen puuttuminen mitään haittaa, olet kuitenkin sen verran aktiivisesti hoitanut Tarua ja ollut mukana tunneilla yms. (: Kunhan sitten joulukuussa hoidat. (; - Tinúvel
-----
Kiitoksia, hoidan, hoidan Lisäsin muuten tähän viestiin sun merkintäs perään nimesi - Aleksia

6.12.2011 - Hyvää itsenäisyyspäivää, Taru!

Suomen itsenäisyyspäivä. Yhdeksäskymmenes neljäs vuosi vapaana ja itsenäisenä maana. Istuin Tarun sirossa selässä ja mietin Suomen osaa sodissa. Eritoten suomenhevosten osaa- ilman sitä rotua tuskin olisi selvitty näin pitkälle oman päätöksen valossa. Tarukin oli samaa rotua, vaikkei varmaan ollut kuin hyvin kaukaista sukua niille urheille rintamahevosille. Silti sekin oli ihan arvostettavaa, että ylipäätään oli suomenhevonen. Usein vanhat sodan kokeneet luonnehtivat suomenhevosia lempeinä, luotettavina ja uskollisina eläiminä. Eikä lienee ihme, että minunkin vaarini, kahdeksankymmentäkuusivuotias mies, oli kokenut sodan ja halvaantumisen. Hän arvosti suuresti Tarua ja pyysi minua aina kertomaan, mitä olin tehnyt. Vaarin lempirotu oli suomenhevonen. Vieläkin hän kävi katsomassa vanhainkodin lähellä sijaitsevan hevosten vanhainkodin taikka lepokodin hevosia. Minä olin hyvin iloinen siitä, että hänelle annettiin se mahdollisuus. Minä istuin Tarun satulassa, kun isä ja äiti ja isosiskot katsoivat elokuvaa nimeltä Tuntematon Sotilas. Minua se ei kiinnostanut. Sen sijaan tulin tallille juhlimaan päivää armaan suomenhevosen seurassa. Annoin Tarun ravailla reippaasti. Olimme ehtineet laukatakin vähän, ja tarkoitus oli laukata vielä ihan pikkuisen enemmän.
"Sä olet kanssa urhollinen, senkin hassu", naurahdin. Voi, kuinka rakastinkaan Tarua.
"Lauletaan suomen kansallislaulu, jooko?" aloin hoilata. Täyttä kurkkua, ja pelästyinkin, kun pian kuului suhinaa ja kavioiden ääntä ja ohi vilahti hevonen. Takana ei juossut kukaan, mutta tunnistin hevosen heti Nooraksi. Sen perässä mekastivat Lanttu ja Lola, ja tammat kiitivät eteenpäin. Pistin Taruun vauhtia ja soitin Tinúvelille. Hän oli parhaillaan tulossa autolla kurkkaamaan, ettei hevosia ehtisi tielle. Laukkasin päätä pahkaa ja ajoin ponit sellaiseen paikkaan, josta ei ollut lähtemistä. Lauleskelin hiljaa, ja yritin houkutella hevosia luokseni. Tinúvel juoksi pellon poikki kohti meitä, ja silloinhan ponit vasta lähtivät, ampaisivat ohitseni. Käännyin ja menin tien tukkeeksi, ja ehdinkin saamaan Lolan riimusta kiinni. Tinúvel oli tottuneempi kiinniottaja ja sai Lantun ja Nooran helposti kiinni.
"Miten tehdään näiden kanssa? Pyydetäänkö joku hakemaan?"
"Oota, mä soitan Sussulle ja kysyn, voiko se tulla", keksin heti yhteyshenkilöni ja soitin. Sussu viiletti pian juoksujalkaa luoksemme. Hän otti Nooran ja Lolan, ja minä jalkauduin taluttamaan Lanttua. Tinúvel lähti hakemaan autoaan tienposkesta.
"Hyvää itsenäisyyspäivää, Aleksia!" Sussu nauroi.
"Hyvää itsenäisyyspäivää, Sussu!" hymyilin. Lauloimme maammelaulua ja sitten puhelimme sitä sun tätä. Sussu oli hyvin mukava. Sovimme, että hän tulisi minun ja Kletturin kanssa kentälle menemään koulua- ratsunaan Mari.
Palasimme tallille, ja minä kiepsautin ulkokentälle. Kolme ilkikurista ponia oli tehnyt meille riemukkaan retken. No, ei se kai haitannut. Iloa elämään! Nautin lumesta, joka ei ollut sulanut pois. Ja Tarusta!

Aleksia & Taru 18HM

Ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

09.1.2012 - Lenkillä

- Täällä on kamalan kylmä, puhelin Tarulle taluttaessani sitä yksityistallille. Tamma oli loimitettu aamulla, ja sen karvaan ei siksi ollut kertynyt varmaan paljoakaan pölyä, mutta jotenkin ajatus monesta tunnista ilman harjausta inhotti. Oli tullut oikea talvi, kunnon lumipyryä oli saanut katsella pari päivää. Onneksi sää oli aurinkoinen. Tarukin näytti nauttivan talvesta ja vaikka se oli ollut Tinúvelin mukaan kovin säikky lumeen astumisen suhteen, se oli rauhoittunut selvästi. Olin hankkinut itselleni vapaata hevosluentojen parista ja opettajien oma pikkulomapäivä oli sattunut sopivalle kohdalle. Koulussamme oli siispä vain muutamia henkilökuntaan kuuluvia, eli koulupäivä lyhennettiin kahteen tuntiin.
Keskellä pihaa törmäsin tuntemattomaan, vaaleatukkaiseen tyttöön, joka talutti Juulia. Päätin pysähtyä tervehtimään. Hidastin tytön kohdalla ja huikkasin tervehdyksen. Hän oli huomannut minut jo kaukaa ja oli ilmeisesti aikeissa tulla tervehtimään itsekin.
- Moi! Kuka sä olet? kysyin. Tiesin, että olisin voinut kysyä vähemmän pistävästi, mutta tehty mikä tehty.
- Menchi, Juulin uusi hoitaja. Entä sä? tyttö kysyi.
- Aleksia, hoidan Tarua ja omistan Kletturin. Kiva kun saadaan lisää porukkaa! hymyilin.
- Joo... Menchi sanoi.
- Miten sä olet viihtynyt? kysäisin ja silitin Tarua. Se nuuhki kovalla vauhdilla Juulia.
- Hyvin! Täällä on kivaa porukkaa, tai siis, mä olen tavannut vain Tinúvelin ja sut.
- No, se on kyllä totta. Ei ole Juuli kauheasti pyöristynyt astutuksesta, eipä siitä kauaa olekaan, kohotin kulmiani ja rapsutin Juulia sanoen sille hiljaa hyvä tyttö, varsalomallakin!
- Astutuksesta? Mistä astutuksesta? kysyi Menchi.
- Siis siitä Juulin astutuksesta.
- Onko Juulilla varsa mahassa? Menchi katsoi minua ällistyneenä.
- Jep, etkö sä tiennyt? Isä on ML Zamiro, tosi komea ruunivoikko. Mä olen valmentanut sen oriin omistajan toista hevosta kerran.
- Okei! Muuten, nyt tuli mieleen, että oletko sä se valmentajan paikan saanut tyyppi?
- Olen mä. Mutta tälle tytölle tulee nyt kylmä, joten nähdään myöhemmin sitten! huikkasin ja rapsutin Tarua toistamiseen. Menchi sanoi heipat ja lähti taluttamaan Juulia. Minä huokaisin Tarulle, hymyilin sitten ja johdatin sen sisään tallin ovista.
Otin harjapakin esiin ja kiinnitin Tarun käytävälle. Moikkasin nopeasti Kletturiakin. Sitten ripustin heinäverkon Tarun viereen ja avasin loimen. Se oli pölyinen päältä päin. Käväisin ulkona pudistamassa, viikkasin ja siirsin Tarun nimellä varustettuun loimipussiin. Sitten aloitin harjaamisen. Tarun karva oli lämmintä, ja käytin harjaa tehokkaasti. Aloittelijoiden tunnit olisivat pian, ensimmäinen puolen tunnin kuluttua ja toinen vasta illalla. Tarukin oli menossa tunnille. Minä taluttaisin sitä, onhan se turhan herkkä pienempien ratsuksi. Tunsin tulevan ratsastajan - hän oli Minna, jonka isosisko oli opiskelukaverini. Minna tuli aina tasaksi, ei yleensä laittanut hevostaan kuntoon. Siksi huolehdin Tarusta yksin. Hain sen satulan ja suitset. Suitsista irtosi martignaali helposti, ja varustin Tarun rennosti, koska se ei hölmöillyt taluttajan kanssa. Asetin suojat jalkoihin ja pintelöin vielä huolella. Letitin Tarun otsaharjan, rapsuttelin hetken sen otsaa ja kurkkasin kelloa. Aika mennä kentälle.
Kentällä oli seitsemän hevosta. Kolme oli tuotu kaartoon, koska aikuisratsastajat olivat lähtemässä maastoilemaan vuokraamillaan hevosilla. He olivat kuitenkin jo lähtöaikeissa ja ensimmäinen kopsutteli ulos kentältä. Aloittelijatunnille oli tulossa Taru, Vekara, Lotta ja Lola. Käänsin Tarun Vekaran viereen kentän päähän ja viitoin Minnaa luokseni. Hän tuli Tarun luokse ja taputteli sitä.
- Oletko sä ennen mennyt Tarulla? kysyin.
- En ole...
- Se on kiltti, varo silti antamasta kovia pohjeapuja, ohjeistin ja säädin satulavyötä reiällä. Sitten autoin Minnan satulaan ja aloin säätää jalustimia. Vaikka se oli välillä tylsää, minusta oli hauskaa säädellä niitä. Autoin Minnan uralle ja menin Tinúvelin luo, koska hän viittoi minua luokseen.
- No?
- Sitä, että kun Taru menee illallakin tunnille, silloin tosin ilman taluttajaa, ja mä tarvitsen sua silti tunnilla apuja kun en usko että Eva-Maria laukoista selviää ilman talutuksia, niin haluaisitko sä ratsastaa jollain muulla hevosella siinä välissä? Ihan rennon jutun, ei valmennusta?
- Jaha. Liikutin Kletin tosin aamulla jo, ja Tarun tunnin jälkeen liikutan toisen, joten kyllä mulle käy! Kenet mä otan? kysyi iloisena.
- Mä ajattelin Muroa, Tinúvel mumisi varovasti.
- Käy mulle! sanoin ja vaikka mahaani kipristeli, en näyttänyt sitä.
- Laita kuntoon itse vaikka tuossa neljän aikaan, voit sitten lähteä kahden tunnin lenkille, jos sopii?
- Joo. Ja muuten, kiitti, ja että mä jään auttelemaan iltaheinissä. Huomenna tulen aamulla, voin ruokkia hevoset, ja sitten pitää mennä koululle. Sopiiko? ehdotin.
- Sopii. Palailehan uralle sitten, jutellaan illalla lisää. Minna taitaa olla vaikeuksissa, Tinúvel naurahti. Kävelin Tarun luo. Se oli liiskaantunut Lolan ja Vekaran väliin. Käänsin Tarun pois välistä, se kävi kuumana. Sitten aloitimme alkuveryttelyt. Kiersin volttia muiden mukana.
- Ja voitte ottaa ravia! Tinúvel kehotti. Otin kiinni riimunnarusta, jonka Minna antoi Tarun kaulalta, ja maiskautin. Hymyillen aloin hölkätä Tarun vierellä tupsupipo heiluen.

19 HM

11.1.2012 - Kisavalmisteluja

Peikonjoen pihan läpi vihmoi kamalan kova tuuli, kun nousin autosta ja kävelin avaamaan trailerin takaluukkua. Minun oli määrä osallistua kuudella hevosella, joista neljä oli Peikonjoesta - nimittäin yhdeksäänkymmeneen senttiin Murolla ja Siepillä ja seitsemäänkymmeneen Tarulla ja Leijalla. Kuten arvata saattaa, valitsin viidenkymmenen sentin luokkaan Kletturin ja Wizin. Wiz oli trailerissa, jonka isäni toisi kisapaikalle, joten Klettur piti lastata sinne, ja Peikkiksestä saatiin trailerit muille hevosille. Tinúvel, joka ajoi toista autoa, tuli vetämään luukut auki. Kisavalmistelut oli sen osalta tehty, ja aamulla olin käynyt valmistelemassa Kletturin kisoihin. Kysymykseksi jäikin, millainen olemus olisi Murolla, Siepillä, Tarulla ja Leijalla.
Muro lastattiin yksin traileriinsa. Sen harja oli harjattu ja häntäkin, mutta lettejä ei ollut ja hyvä niin. Orimaisuus piti säilyttää. Halasin Muroa pihan keskellä ja lastasin sen varusteet mukaan. Seuraavan trailerin täyttivät Leija ja Sieppi. Leija oli letitetty otsaharjastaan ja hännästään. Siepin harjaa koristivat siistit sykeröt, ja Tarulla oli työhevosletti. Taru matkaisi Kletturin kanssa. Tinúvel talutti tamman sisälle ja kun kaikki tavarat olivat huolellisesti paikoillaan, trailerit suljettiin ja lähdimme matkaan.
Minulla oli päälläni takki ja valkeat ratsastushousut sekä ratsastussaappaat. Takki päällä olisi hyvä verytellä, ja kilpailuasuni löytyikin takin alta. Jännitin hieman, mutten kovin paljoa.
- Pääsenkö mä mukaan, jooko? Sussu kysyi.
- No joo, tuu mun kyytiin tai Tinúvelin kyytiin, hymysin. - Mä käyn vielä tallissa.
Sussu meni Tinúvelin matkaan, kun tarkistin, että Tarun suojat olivat mukana. Vedin pintelipaketin käsiini ja lähdin. Juoksin pihan poikki kiireesti ja hyppäsin autoon. Oli lähdettävä.

Pikanen juttu kisojen kunniaksi! Kirjoitan jokaisen kisapollen päiväkirjaan lyhyen jutun sitten kun tulokset julkaistaan. Ja ne jutut ovat se kisasuoritus, eli toisin sanoen esimerkiksi kirjoitan jokaisen suorituksen.

16.1.2012 - Tarulle

Pitkään seisoit katselit mua
ja mä samaan aikaan katselin sua
en voinut katsettani irrottaa
sillä aina kun sut nähdä saan
en voi olla näkemättä
sitä rakkautta
jonka koen ja näen
sen koen ja näen
kun sinua katson ja
kanssasi valvon
se on ihme
miten kiintyä voi

ja pian nousin selkääs
matkalla taivaaseen
hyppäsin korkealle
suhun yletin
otin harjasta kiinni
ja painoin kasvot kaulalles
mietin mitä voin tehdä onnelles
ja sen tein
mä laskin sinut menemään
vapaana näin
mä sinun siellä kiitävän
enkä voinut nauraa
tai itkeä
kun sä liisit
kohti taivaan tähteä

eräs yö oli kohtalokas kun ikkunalleni tuut
ja nostit mut selkääsi
juoksit kohti taivasta
ja tähtilaumaa
kuuhun olimme matkalla
mutta käännyit pilviin päin
ja silloin minä ymmärsin
että liian kiintynyt
olin elämään surematta
menetettyä sua
ja siksi hait minut vierellesi
jotta olin onnellinen
elämäni hiekka ei valunutkaan pois
ja merkitsit minulle paljon paljon
enemmän kuin olisi voinut uskoa

Kiitos Taru, kiitos Peikkis! Ihanaa on ollut ja tulee olemaan

20 HM - jes jes!

-----
Ansaitsit toisen aktiivisuusmerkin, jonka kunniaksi piirsin kuvan sinusta ja Tarusta (: Kuvassa olette Porttikorvessa kisapaikalla, ja Taru on hieman hämillään uudesta paikasta.. (: - Tinúvel
Kuva

Oi kiitos, yli-ihana! Mun takki ja pipo sointuvat ihanasti Tarun väreihin, kiitos, Tinúvel!

11.1.2011 - Kilpailujännitystä Porttikorvessa



Talutin Tarua pihan poikki veryttääkseni sen lihaksia. Se kurkisteli ympärilleen, ja huokaisin helpotuksesta. Paikka oli mukava ja kotoisa, Tarun ei arviolta pitäisi tulla kovin jännittyneeksi. Pian saavuimme punaisen auton luo. Sen konepelti oli auki, ja Taru, kuten arvata saattaa, kieltäytyi liikkumasta. Yritin suostutella sitä matkaan. Auto kuitenkin lähti, ja sain huokaista helpotuksesta. Mutta Taru ei liikkunut. Stressi ja paniikki olivat iskeneet sen vartaloon, ja se jämähti paikalleen. Se yritti peruuttaa aina, kun uusia autoja huristi ohi, ja sen pää kohosi. Annoin löysää narulla ja kävelin hitaasti Tarun luo.
"No, tyttö, ei ole mitään pelättävää. Ei kukaan täällä ole vaarallinen", sanoin ja silitin Tarun kaulaa. Se alkoi rauhoittua. Yritin saada sitä suostuteltua kulkemaan, mutta ei. Silloin pyysin sitä kääntymään ympäri ja peruutin. Peruutimme vähän matkaa. Taru alkoi tajuta, että liikkui ihan samaan suuntaan. Se yritti eteenpäin, joten annoin periksi ja päästin sen etenemään. Saavuimme takaisin trailerin luo.
"Taru hermoilee kyllä kovin, uusi paikka varmasti tekee sen hermostuneeksi", totesin ja silitin sen kaulaa. Tinúvel hymyili.
"Taru on niin säikky. Voi sitä. Olisi ehkä parasta mennä veryttelemään?" Tinúvel ehdotti.
"Ehkäpä. Luokka alkaa pian. No, Sussu, annatko kypäräni?" kysyin. Sussu ojensi kypärän ja virnisti.
"Toivotaan, että onnistaa. Tule, Tinúvel, mennään veryttelyalueelle", hän sanoi ja lähti perässäni kohti veryttelykenttää. Taru kulki sillä välin ihan nätisti.
"Senkin veijari. Nyt se alkaa", kuiskasin Tarulle ja naurahdin. Persoonallinen se ainakin oli, ja kaiken lisäksi niin vastustamattoman suloinen. Ei sitä voinut moittia.

- Aleksia, 21 HM

Taru sijoittui kanssani hienosti viidennelle sijalle!

07.05.2012 - Moi, kaunokainen!
Kävelin Peikkiksen pihalle ja hymyilin. Samalla kun sisälläni kupli katuvuutta siitä, että olin joskus jättänyt tuon pihan, olin vilpittömän iloinen siitä, että olin sinne palannut. Taru, ykköseni, odottelisi minua päätallissa tammakavereidensa kanssa. Tervehdin pihalla olevia hevosia, kävin kaikki läpi. Tallin oviaukolla minua odotteli tummatukkainen, tutunnäköinen hahmo.
"Tinúvel!" huudahdin iloisesti ja ryntäsin hänen luokseen. Halasin Tinúvelia nopeasti. Hän oli hieman ymmällään ystävyyspuuskastani, mutta se ei haitannut. Hän hymyili myös.
"Mä jo katoin että tarviitkos apua, mutta et sä taida", hän virnisti.
"En, juu", sanoin takaisin. Tinúvel kertasi pikaisesti viimeiset tapahtumat ja johdatteli minut Tarun luo. Hän avasi karsinanoven ja minä seisoin toljottamassa ovella. Tamma ei ollut muuttunut. Sama upean kihara harja, tummat silmät, kullanhohtoinen väri...
"Taru?" toistelin moneen kertaan. Taru laski päätään ja käveli luokseni hitaasti. Astuin eteenpäin, halasin sen kaulaa ja painoin kasvoni sen harjaan itku kurkussa. Taru piti päätään olkani varassa. Olisin halunnut nähdä Tinúvelin ilmeen, kun hän näki tapauksen, mutta siihen minulla ei ollut etuja. Silitin Tarun karvaa.
"Hei, tyttö", sanoin sille uudestaan ja uudestaan. Taru pärskähti. Erkanin ja annoin sen haistella itseäni.
"Kuule, Tinúvel, mitä jos me lähtisimme Tarun kanssa maastoon? Kävisikö se mitenkään... nyt?" ehdotin ja silitin Tarun otsaa.
"Jo vain!" Tinúvel myhäili. Minä nyökkäsin ja kiitin. Hain harjat käsiini ja kävelin Tarun vierelle. Harjasin sen selkää, kaulaa, kylkiä. Puhdistin sen läpikotaisin ennenkuin hain tutun vihreän huovan ja varusteet. Tyttö ilmestyi karsinalle kun suitsin Tarua. Hän vilkaisi minua ja Tarua.
"Moi! Kuka sä olet?" rohkaisin.
"Riia", hän vastasi nopeasti.
"Riia? Hoidatko täällä? Mä olen Aleksia", vastasin.
"Ai sä olet se opettaja? Mä hoidan Muroa", hän vastasi.
"Muro on mun entinen hoitsu ja valmennettava", virnistin takaisin. Kiinnitin hihnat nopeasti ja koppasin satulan Tarun selkään. Kiinnitin sen, ja Riia seisoi ovella hiljaa. Hain kypärän ja pintelit ja suojat ja laitoin Tarun kuntoon. Sitten koppasin kypärän päähäni ja otin Tarun ohjat. Riia aukaisi oven. Hymyilin hänelle ja talutin Tarun pihalle.
Suuri ja upea amazing-tunne pomppasi pintaan kun ravailimme tiellä. Oli hienoa istua Tarun satulassa taas - niin hienoa! Nostin laukan epäroimättä ja istuin alas. Ehkä olin hätiköivä, ehkä en.

Aleksia & Taru, sekava 22 HM